Päivitystä

Oho, viikko meni sitten ihan hujahtaen. Joo, en tännekään mitään saanut aikaseksi, työnhaku ensisijalla, ja tänään sitten tärppäsi. ^^ Vihdoinkin. No, myyntityötähän se jälleen on, mut nyt laitetaan menemään vaikka kumisaappaita Saharaan että saadaann massia. :p Muut päivitykset hieman taka-alalla. Tarttis se liekö jo viitosrevisio aloitella pikkuhiljaa. :p No, hiljaa hyvää tulee. Ja kävin lainaamassa pitkästä aikaa kirja kirjastosta. :p Vakoilla vähän muita taas, jos vaikka saisi joitain koukkuja joita hyödyntää.

Jälkilöylyt

Joo, eli Naga2010 on onnellisesti takana. Kisattua ei sit tullut. Oikeastaan hyvä, sen verran kovatasoista sakkia oli vihanneksia popsimassa. Ja asiaan tietenkin vaikutti Jack The Roosterissa nautittu Death Burger. Eihän se mikään hyvä ollut. Polte aivan infernaalinen. Mutta sainpahan kivan t-paidan osoituksena kärsimyksestä ja nimen Hall of Fameen.
Tuolta saa sitten vähän kuvausta porukan tuntemuksista.

Paikalla oli kiva määrä käviöitä ja media-edustus oli kohdallaan, joten eiköhän tuota harrastusta saatu kivasti levitettyä eteenpäin.

Mutta, ei jotain hyvää jottei jotain pahaa. Ei sitten taaskaan tullu pestiä... Äsken tuli soitto, notta en sitten tullut valituksi. Tässähän alkaa pikkuhiljaa tulla hätä käteen...

Lämpöä luvassa

Juu, elikkästen siis, menossa Naga2010-tapahtumaan Tampereelle. On se vaan kumma et tuppaa noi vapaa-ajan säädöt hoituvan vähiintään viimetingassa täydellisesti, mut sitten esmes työkuviot, suoraan sanottuna, kusee nilkkaan...
Toivottavasti ny tulis jotain vastausta parista paikkaa mihin oon yrittäny.
Ens viikolla sit kaikki kummin kaiman veljen tutut sun muut kanavat puristukseen jossei ny tärpi.

Muuta päivitystä tullee sitten taas joskus...

Nou gou

Palattu viikonlopun harharetkiltä. Tuli siinä samalla päiviteltyä puhelinta. ^^ Kaippa se oli ihan jees ratkaisu kun kaveri sanoi tuossa että kuuluu paremmin kun vanha. No, eipähän ole enää mikään älymonsteri kysessä, enemmän puhelin.
Jaaa... Näemmä ei sitä työtä tänään tippunut.. Ei ole kuulunu mitään vaikka luvattiin soittaa tänään. *Murh!* No, ihan iltaan asti odottelen ja sit viiva sen homman päälle. Huomenna vähän kuikuillaan lisää ja jospa vaikka paremmalla onnella.

Kuumaa..

Joo, näköjään sitten ihan jatkuva trendi tää viikonloppuhelle. Ei kait siinä mitään muuten, mut omalla kohtaa ei just nyt ole mitään merkitystä onko viikonloppu vai ei. Stanas...
Onneks ei enää nurmikon leikkaus ahista, sain alta pois. Ja toivonmukaan liikenee aikaa kattella ainaskin yks animesarja pois jaloista.
Voin suositella jos tykkää kevyestä toiminnasta ja huumorista.

Pientä päivitystä

Jesh. Voisi kait tuota hieman päivitystä laittaa. Muiden asioiden kanssa tässä temmelletty. Toivottavasti ensi viikolla pääsee vähän työnsyrjään kiinni(!). Maanantaina pitäis tulla tietoa. Meinaan ihan loistavasti ajoittuva työaika (iltaa enimmäkseen) ja muutenkin ihan lepposan oloinen mesta. Ja vaan pari kilsaa työmatkaa. Säästöä seuraa. ^^

Sen kunniaksi ja senkin että tänne on peräti eksynyt toinenkin ihminen. Hyvä Noora! Laitellaan uutta chapua kehiin. Luovuus ollu vähän hukassa viimeaikoina. Mutta eiköhän se tästä. ^^ Ja kommentteja otetaan vastaan. Kiitokset muutamasta huomiosta Takashille! Jos tänne eksyt, Arigatou. ^^

2. Äidin Kutsu

Hän oli suuressa, valoisassa salissa. Koko maisema oli hieman sumuinen ja näytti kuin kaikki olisi näkynyt aavistuksen sinertävän lasin läpi. Salin perällä oli matala koroke, jota hallitsi kaksi valtaistuinta; massiivinen ja toinen hieman pienempi. Molemmat olivat yhdestä suunnattomasta timantista kaiverrettu. ’Selvästikin hallitsijapari, ‘ Daniel ajatteli mielessään.

Väylää tuolle korokkeelle reunustivat korkeat, hienostuneesti muotoillut pylväät, joiden päissä täydellisen pyöreät pallot säteilivät tuota kaikkialla olevaa sinertävää valoa.

Daniel katseli hämmästyneenä ympäri salia ja kun hän katsahti uudestaan korokkeelle, hän huomasi, että pienemmällä istuimella istui joku. Sinisiin, ilmaviin kaapuihin pukeutunut hahmo viittoi Danielia luokseen ja jotenkin hänestä tuntui, että hän tunsi hahmon.

Hän astahti varovasti korokkeelle ja näki istujan kasvot. Jostain alitajunnasta välähteli kuvia hänen mieleensä ja hän lankesi polvilleen istuimen eteen ja painoi päänsä istujan syliin.

”Äiti…” hän sanoi vaimeasti.

”Hys, kaikki hyvin,” lämmin, mutta hieman etäinen ääni sanoi.

”Onko tämä totta, onhan?” Daniel kysyi, kun liikutus hieman vaimeni.

Hän katsoi odottavasti äitinsä siloisia, täydellisiä kasvoja. Tämä hymyili lämmintä hymyä, mutta näytti hieman surulliselta.

”Voi kunpa olisikin,” Sarena sanoi murheellisesti. ”Tämä on vain muistikuva ikivanhasta kodistani,” hän selitti. ”Nukut yhä rauhallisesti omassa sängyssäsi, mutta mielesi on täällä luonani, unimaailmassa,” hän selitti.

Daniel nyökkäsi surullisesti.

”Khenda antoi sinulle sormukseni?” Sarena kysyi lausuen nimen kaipaavalla äänellä.

Daniel nyökkäsi vaiti ja näytti oikeaa kättään, jonka keskisormeen hän oli sormuksen laittanut.

”Voimasi on siis herännyt…?” Sarena puolittain kysyi. Daniel nyökkäsi epävarmana.

”Niin luulisin, mutta kun en tiedä yhtään mitään tästä kaikesta…” hän sanoi hieman pelonsekaisella äänellä.

”Kaikki selviää aikanaan,” Sarena lohdutti häntä sivellen hänen hiuksiaan. ”Voi kunpa olisit siinä oikeasti…” hän huokaisi. ”Minulla on ollut niin ikävä…”

”Niin minullakin, äiti…” Daniel nyyhkäisi.

”Kävelethän kanssani hetken?” Sareena sanoi äkkiä ja nousi valtaistuimelta.

”Toki…”

Hän ohjasi Danielin ulos suurenmoisesta salista ainakin yhtä loisteliaaseen käytävään.

”Tämä palatsi on sellainen jona sen muistan ikuisesti,” Sarena sanoi kaipaavalla äänellä. ”Se on hyvin kaukana sieltä missä sinä nyt olet, eikä se ole enää tällainen, mutta toivon silti, että saat nähdä tämän loisteliaan paikan jonain päivänä.”

”Mikä paikka tämä on?” Daniel kysyi.

Sarena katseli ympärilleen hetken ja sanoi haikealla äänellä; ”Tämä on Hopeasulan linna, Celestrassa, kaukana, kaukana Divernasta. Paikassa, jota kutsuin kauan aikaa sitten kodiksi.”

”Kerrothan Hänelle, etten ole kuollut ja olen pahoillani, että jouduin häntä tällä tavalla huijaamaan. Minä…”

Daniel keskeytti äitinsä halaamalla tätä tiukasti ja sanoi; ”Jotenkin ymmärrän, että se on välttämätöntä. Kyllä isäkin ymmärtää.”

Sarena nyökkäsi vaiti ja katseli ympärilleen. Hän mumisi jotain itsekseen ja Daniel oli erottavinaan joitain sanoja. Hän loi kysyvän katseen äitiinsä, joka vastasi; ”Anteeksi, lipsahdin muistelmissani puhumaan Celestiaa. Kuinka kaipaankaan noita aikoja… Mutta aikamme alkaa olla lopussa toistaiseksi.”

He palasivat saliin, jossa Sarena sanoi; ”Pian sinun pitää poistua ja herätä, sillä uusi päivä koittaa. Mutta tiedä, että olen aina lähelläsi, niin kuin olen aina ollut.”

He halasivat pitkään ja Sarenan hahmo alkoi hiljalleen haihtua.

”Kunnes näemme jälleen, poikani,” hänen sanansa kaikuivat sinisessä hämärässä.

Aamulla Khenda meni herättämään Danielia ja hämmästyi nähdessään tämän jo valveilla; Daniel näet istui sängyllään vaiti, äänettömien kyynelien valuessa hänen poskilleen.

”Äiti, näin hänet viime yönä…” Daniel mumisi. Khenda lysähti tunnekuohun vallassa polvilleen ja painoi päänsä sängylle.

Aamiaisella Daniel kertoi tarkemmin unestaan. ”Hän ei ole siis kuollut?” Khenda kysyi kummastuneena.

Daniel pudisti päätään. ”Ei hän koskaan kuollut. Hän pyysi anteeksi, että joutui huijaamaan sinua siten. Olimme kai muuten vaarassa ja hän uhrasi itsensä…” hän yritti selittää.

Khenda huokasi syvään ja pudisti päätään.

"Vaikea uskoa..." hän mutisi palattuaan muistelmistaan. "Hän katosi silmieni edestä..."

Daniel taputti isänsä olkapäätä ja sanoi hiljaisella äänellä; "Sinun oli tarkoitus uskoa, että hän kuoli. Jos olisit tiennyt, että hänet on siepattu..."

"Ymmärrän toki," Khenda keskeytti hänet huokaisten. "On vain niin vaikea hyväksyä tämä näin yllättäen..."

Empivä koputus ovella käänsi heidän huomionsa pois Sarenasta ja Khenda huikkasi ovelle; "Tule toki sisään, ovi on auki."

Shanna astui sisään, niiasi syvään ja sanoi hiljaa; "Sotilaspartio Sirasta saapui hiljattain kylään ja kuulemma heidän johtajansa etsii Haiya-nimistä upseeria. Kuulin tämän äidiltä, joka oli hoitamassa muutamaa vakavasti haavoittunutta sotilasta. Heidän kimppuunsa oli hyökätty, mutta he vaikenivat aiheesta."

"Kiitoksia tiedosta," Khenda sanoi ja taputti Shannaa päälaelle.

Tämä punastui hiukan, koska ei tykännyt, että häntä pidettiin vielä aivan pikkulapsena. Olihan Danielkin päässyt jo harjoittelemaan miekkailua, eikä ollut kuin vuoden Shannaa vanhempi. Ei sillä, että tyttö olisi itse moista halunnut oppia, mutta kuitenkin...

"Miksi he sinua etsisivät, isä?" Daniel kysyi kummastuneena. "Olet kyllä ollut armeijan palveluksessa, mutta et kai sentään upseerina..."

Khenda loi häneen kysyvän katseen. "Mistäs sinä tuon olet kuullut? Kenenkään kyläläisen ei pitäisi tietää, enkä ole puhunut sinulle mitään."

"Jaa-a," Daniel vastasi kohauttaen olkiaan. "Jotenkin vain tiesin."

Khenda kohautti olkiaan kuitaten Danielin vastauksen ja raapi mietteliäänä päätään.

"En eronnut armeijasta ihan kaikkein ystävällisimmässä hengessä...” hän sanoi ”Ovatkohan he tulleet peräämään joitain korvauksia...? Siitä on kyllä jo aikaa..."

"Sehän selviää kohta," sanoi tiukka, käskemään tottunut ääni ovelta. Shanna hätkähti ja siirtyi nopeasti Khendan taakse.

"Luutnantti Husson," Khenda lausahti yllättymättä. "Mikä tuo kuninkaan armeijan upseerin tänne?" hän kysyi.

Husson nyökkäsi lyhyesti tervehdyksen ja ojensi Khendalle kuninkaallisella sinetillä varustetun käärökotelon.

Khenda otti sen mumisten; "Mitähän se vanha kettu tällä kertaa haluaa?"

"Ei minkäänlaista kunnioitusta kuninkaallisia kohtaan..." Husson puolestaan mumisi hiljaa.

Jostain syystä Daniel kuuli tämän sanat ja ne huvittivat häntä jollain tasolla.

"Ei tässä kyllä mitään huvittavaa minun mielestäni ole," Shanna suhahti Danielille.

Tämä vain kohautti olkapäitään ja katsoi Hussonia mietteliäänä.

"Olet selkeästi huomannut jotain," kuiskasi hiljainen ääni Danielin mielessä.

Hän pakottautui olemaan hymyilemättä ja vastasi; "En kyllä ihan tiedä mitä tarkoitat, mutta on kiva kuulla äänesi taas."

Vaimea naurahdus ja Sarena sanoi; "Ymmärrät kyllä pian. Ja nähtävästi voimasi kehittyvät koko ajan; ennen tätä en olisi voinut puhua sinulle tällä tavalla."

Mietteliäs tauko ja Sarena jatkoi; "Sormuksella on näköjään muitakin vaikutuksia, kuin mitä alun perin suunnittelin, tai..."

Uusi tauko, ja Daniel kiiruhti kysymään, josko äidille olisi tapahtunut jotain.

Samalla hän tarkkaili isäänsä tämän lukiessa kääröä. Isän ilme oli hieman huolestuttava; osittain iloinen, osittain pelästynyt ja epätoivoinen. Lopulta hän rullasi käärön kokoon ja loi kysyvän katseen Hussoniin.

"Korjaa, jos olen väärässä, mutta se vanha jäärä haluaa minut takaisin armeijan palvelukseen," hän kysyi epäuskoisella äänellä.

Husson nyökkäsi niukasti.

"Kaikki mahdolliset erimielisyydet on pyyhitty pois. Paljon suuremmat asiat ovat nyt huolenaiheena," hän sanoi.

Hiljaisuus laskeutui talon ylle. Daniel silmäili vuoroin isäänsä ja vuoroin Hussonia. "Hän haluaa palata, eikö vain?" Sarenan ääni hätkähdytti Danielin mietteistään.

"Kyllä, sen näkee pitkän matkan päähän," tämä vastasi.

"Kertoisitteko hyökkäyksestä kimppuunne hieman lisää, herra luutnantti?" Daniel kysyi varovaisesti.

Sekä Khenda että Husson hätkähtivät tästä odottamattomasta kysymyksestä.

"Aivan," Khenda lisäsi. "Shanna puhuikin jotain jostain hyökkäyksestä, mutta olitte kuulemma vaienneet asiasta."

Husson hymähti hiljaa ja sanoi; "Eipä siinä paljoa kertomista ole. Jokunen gargoili hyökkäsi kimppuumme kesken matkan, aivan kuin tyhjästä. Ja kun ne olivat tappaneet muutaman sotilaamme ja haavoittaneet vielä useampaa, ne katosivat aivan yhtäkkiä kuin ilmestyivätkin."

Khenda päästi yllättyneen vihellyksen ja Daniel kurtisti kulmiaan.

"Ymmärtänette, ettemme pahemmin puhelleet tästä kellekään. Eihän nyt kukaan moista satua uskoisi!" Husson puuskahti ärsyyntyneenä.

"Eipä ainakaan kuka tahansa ja välittömästi varsinkaan," Khenda vahvisti mietteliään näköisenä.

"Totta vaikuttaa puhuvan," Sarenan ääni kuiskasi.

"Kuinka sen tiedät?" Daniel kysyi ihmeissään.

"Kerron joskus myöhemmin," Sarena lupasi. "Kuitenkin noiden olentojen ilmaantuminen tietää hankaluuksia."

"Älä ihmeessä?" Daniel puoliksi kysyi.

"Soh nyt," Sarena muka nuhteli. "Tässä on nyt selvästikin jotain suurempaa kyseessä… Sinun täytyy jatkaa päivisin harjoittelua noiden miekkojen kanssa ja öisin aion opastaa sinua tarkemmin Mahdin saloihin."

"Kyllä äiti," Daniel sanoi vakavasti. Hän oli hieman ymmällään äkillisestä kehityksestä, mutta jossain sisimmässään hän tunsi kuitenkin olonsa itsevarmaksi, aivan kuin kulkisi polkua, joka oli juuri häntä varten tarkoitettu.

Hän keskittyi uudestaan Khendan ja Hussonin keskusteluun kuullakseen kuinka Husson selitti jostain linnakkeesta, joka rakennettaisiin kylän lähistölle.

"Hei, mistä tuossa kaikessa on kyse?" Shanna kysyi kuiskaten.

"Isällä tulee olemaan kiireiset ajat edessä, jos hän suostuu luutnantin tarjoukseen," Daniel vastasi yhtä hiljaisella äänellä

. Hän katsahti isänsä innosta kiiltäviä silmiä ja huomasi, että jotain oli selvästi palannut häneen. Daniel huokaisi helpotuksesta.

'Ainakin tämä kääntäisi isän ajatukset toisaalle vastapaljastuneesta tapauksesta äidin kohdalla.' Hän ajatteli.

"Onneksi olkoon 'kapteeni'," Husson onnitteli niukan hymyn kera ja kätteli Khendaa.

"Ensimmäiset joukot tulevat kahden viikon kuluessa. Edellyttäen, etteivät ne kirotut otukset hyökkää kimppuumme joukolla."

Khenda naurahti. "Toivotaan parasta, mutta varautukaa toki pahimpaan," hän sanoi leikillään.

"Kiitoksia, jos suotte anteeksi, poistun, herra kapteeni," Husson sanoi aavistuksenomaisen kumarruksen kera ja poistui ovesta.

"Että sepästä kapteeniksi," Daniel tokaisi hieman hämmentyneenä.

Khenda nyökkäsi hieman vaivautuneen näköisenä ja sijoitti käärörullan hyllylle.

"Taitaapa olla niin, että joudutaan vähän kiristämään harjoituksia," hän mumisi.

"Siitä tulikin mieleen," Shanna sanoi äkisti. "Suokaa anteeksi, minun pitää palata takaisin. Äiti on varmaan jo hermostunut, kun viivyn näin kauan. Hän lupasi, että saisin ryhtyä opiskelemaan pappistaitoja," hän selitti silmät säihkyen.

"Noh, kiiruhda sitten oitis takaisin," Khenda sanoi hymyillen.

"Hyviä opintoja," Daniel toivotti.

"Ryhdytäänpäs sitten hommiin," Khenda sanoi ja virnisti Danielille.

Seuraavat kaksi viikkoa kuluivat todella nopeasti ja lopulta Daniel huomasi olevansa äärimmäisen väsynyt; hänen öiset oppituntinsa vaativat veronsa, koska hän ei koskaan tuntenut itseään kunnolla levänneeksi yön jälkeen. Alkuun hän ei meinannut ymmärtää asioita, joita hänen äitinsä kertoi hänelle Mahdista ja siihen liittyvistä asioista. Onnekseen hän oli nopea oppimaan ja omaksumaan kaikkea, eikä aikaakaan, kun hän oli edennyt jo niin pitkälle, ettei tuiskahtanut maahan samalla tapaa kuin ensimmäisellä kerralla, kun hän oli yrittänyt kanavoida Mahtia.

Miekkailuharjoituksetkin tuottivat tulosta ja Khenda nyökkäili hyväksyvänä katsellessaan Danielin edistymistä.

Kahden viikon kuluttua Husson palasi kylään mukanaan käskykirje koskien tukikohtaa, joka perustettaisiin lähistölle. Niinpä Daniel joutuikin olemaan useita päiviä yksin Khendan ollessa valvomassa linnoitustöitä. Tosin se ei häntä liiemmälti vaivannut; hän vietti aikaa Shannan ja Shanaiyan luona aina, kun papitar ei opettanut tytärtään. Ja olihan hänen äitinsä tavallaan lähellä.

"Eikö sinulla ole yhtään yksinäistä, kun isäsi viettää kaikki päivät linnoituksella?" Shanaiya kysyi yksi ilta, kun he olivat kutsuneet Danielin syömään illallista.

"Ei sitä ehdi huomata. Lupasin, että harjoittelen ahkerasti. Siinä kuluu aikaa. Ja onhan minulla teidät," Daniel vastasi hymyillen. "Ja sinut, äiti," hän lisäsi hiljaa mielessään.

Shanna katsoi kiinnostuneena Danielin sormusta, kun tämä otti leipäviipaleen pöydän keskellä olevasta vasusta.

"Muuten, mikä tuo sormus on?" hän kysyi uteliaana.

"Muisto äidistä," Daniel vastasi lyhyesti ja katsoi kimaltelevaa hopearengasta.

"Saisinko katsoa sitä?" Shanaiya kysyi.

Daniel nyökkäsi ja ojensi epäilemättä sormuksen papittarelle. Opittuaan auttavasti hallitsemaan Mahtia, Danielin ei tarvinnut enää pitää sormusta koko aikaa sormessaan.

Tutkittuaan sormusta hetken Shanaiya antoi sen takaisin Danielille mietteliäs ilme kasvoillaan.

"Tuo sormus on todella vanha ja minusta tuntuu, että siinä on jotain erikoista," hän sanoi viimein.

Daniel pyöritteli sormusta sormissaan, ennen kuin sujautti sen takaisin keskisormeensa.

"Äiti taisikin olla aika erikoinen," hän sanoi katsoen kaukaisuuteen.

”Mitäpä jos kertoisit heille totuuden?” Sarenan ääni ehdotti kuiskaten Danielille.

”Oletko sitä mieltä?” Daniel kysyi hieman epäluuloisena.

”Minulla on sen tapainen tunne, että he tulevat olemaan vielä jollain lailla mukana tässä kaikessa,” Sarena vastasi. ”Ja tavallaanhan he ovat perhettä,” hän lisäsi.

Daniel nyökkäsi henkisesti ja sanoi ääneen; ”Jos totta puhutaan, niin hän ON erityinen ihminen. Ei hän ole oikeasti kuollut.”

”Siinä tapauksessa olikin jotain outoa,” Shanaiya sanoi pehmeästi hymyillen.

"Taidan olla teille selityksen velkaa," Daniel sanoi. "Luulin itsekin että äiti kuoli kauan sitten, kunnes joku aika sitten näin merkillisen 'unen', jos sitä nyt voi uneksi sanoa. Tapasin äitini ja hän selitti kuinka oli turvallisuutemme kannalta välttämätöntä, että näyttäisi siltä kuin hän olisi kuollut silloin."

Hän kokosi ajatuksiaan hetken ja jatkoi, "Ne gargoilit ovat jonkin suuremman ensimmäiset aallot ja kruunun joukot tietävät siitä enemmän. Siksi isäkin kutsuttiin takaisin palvelukseen..."

"Astraalimatkailu siis on mahdollista..." Shanaiya mumisi, kun Daniel vaikeni.

"Astraali?" Shanna kysyi silmät ymmyrkäisinä.

"Eli 'uneni' oli siis matka astraalitasolle?" Daniel kysyi.

"Yksi kerrallaan," Shanaiya mumisi ja rypisti mietteliäänä kulmiaan.

"Matka astraalitasolle ei onnistu noin vain. Niin sanotut ”uneksijat” voivat irtautua ruumiistaan ja ajelehtia Astraalin laitamille ja nähdä vilahduksia menneestä ja mahdollisista tulevaisuuksista. Kuitenkin, tarpeeksi voimakkaat henkilöt voivat ”kutsua” muiden henkiä Astraaliin, jos nämä ovat vain vastavuoroiseti tarpeeksi vahvoja henkisesti..." hän selitti.

"Kuitenkin, jos kutsuttava on liian heikko, saattaa hän jäädä vaeltelemaan olevaisuuden tasoille loputtomiin," Sarena lisäsi. "Siksi nämä 'uneksijat' eivät ole tietoisia siellä olostaan. Tuo ”tiedottomuus” on eräänlainen luonnollinen puolustusmekanismi. Astraali on täynnä kaikuja menneistä ja mahdollisista tulevista tapahtumista. Jos jokin tietty sirpale on tarpeeksi vahva, se saattaa imaista vierailijan sisäänsä, eikä tämä koskaan vapaudu siitä."

"Vaarallinen alue..." Daniel mumisi.

"Mutta ei huolta," Sarena sanoi. "Näkemäsi linna oli luomani muisto; sen sisällä olet turvassa, kunnes kykysi kehittyvät," hän vakuutti.

Daniel huokaisi helpotuksesta ja sanoi, "Hyvä kuulla."

Shanaiya oli lopettanut selityksensä ja hän katsahti Danielia sanoen, "Kyllä, 'unesi' oli matka Astraaliin. Ja voi vain tarkoittaa yhtä asiaa; äitisi on..."

Hänet keskeytti raikuva rysähdys ja maan järähdys. Pakokauhuinen kiljunta täytti ilman.

He ryntäsivät ulos kadulle nähdäkseen, kuinka suunnaton, sarveikas olento laskeutui keskelle katua, pimentäen taivaan lepakonsiivillään. Kädessään sillä oli suunnaton kirves, joka hehkui luonnotonta kuumuutta.

"Balor!" Shanaiya sähähti ja viittoili Danielia ja Shannaa takaisin sisälle.

"CELESTIAANI!" demoni karjaisi raikuvalla äänellä. "MISSÄ ON CELESTIAANI?"

Shanaiyan varoituksista huolimatta Daniel astui uhkarohkeasti hänen ja Shannan eteen ja veti miekkansa esiin.

"Daniel! Älä!" Sarena parkaisi epätoivoisesti.

Olento käännähti ja loi palavan katseensa Danieliin.

"Siinähän sinä olet, pikkuinen," se murisi rikinkatkuisella äänellä. Se katsahti Danielin aseita ja nauroi korviaraastavalla äänellä. "Aiotko todella haastaa minut noilla?" se kysyi.

Mitään sanomatta Daniel asettui valmiusasemiin ja sulki mielestään pakokauhuiset äänet, äitinsä huudot, kaiken. 'En voi voittaa tuota hirviötä,' hän ajatteli. 'Mutta minun täytyy suojella heitä..'

Samassa vihreä energiapurkaus sinkoutui demonia päin keihästäen sen ja paiskaten sen maahan. Otus mylvi tuskissaan ja piehtaroi maassa niin että tanner järähteli. Joku astui Danielin eteen ja hetkeen hän ei nähnyt muuta kuin mustaa ja tummansinistä.

Sitten hahmo astahti eteenpäin, katsoi Danielia ja sanoi sarveikkaan, mustan kypärän takaa; "Vielä on liian varhaista sinulle."

Haarniskoitu soturi käveli tyynen rauhallisesti baloria kohti pitäen vihreänä leiskuvaa keihästä edessään puolustusasennossa. Daniel jähmettyi paikoilleen ja tuijotti oudolla tavalla tuttua hahmoa.

"Minun pitäisi tuntea hänet..." hän mumisi.

Demoni nousi jaloilleen ja mulkoili haarniskoitua hahmoa.

"Mustakäsi..." se murisi. "Aiotko taas astua tielleni?"

Mustakädeksi nimetty hymähti ja heilutti keihään rennosti oikealle olalleen.

"Tyr' Rragh, et kai sinä matonen meinaa vakavissasi ryhtyä haastamaan riitaa kanssani?" Mustakäsi kysyi viileällä äänellä.

Demoni murisi ja mulkoili mustahaarniskaista miestä päästä varpaisiin. "Sinulla tässä ei ole varaa mahtailla. Olet vain laiskotellut viimeaikoina. Minä olen taistellut hengestäni useita kertoja.”

Mustakäsi pyöritteli hajamielisesti keihästään ja pysäytti sen sulavasti valmiusasentoon.

"Katsotaanpa, kuinka on asianlaita," hän sanoi ja hyökkäsi heilauttaen keihästään laajassa kaaressa. Vihreä energiapurkaus irtautui terästä ja sivalsi balorin vasemman käden poikki.

Demoni karjui tuskissaan ja yritti iskeä takaisin valtavalla kirveellään. Jos se olisi osunut, Mustakäsi olisi varmasti ollut kahtena kappaleena, mutta hän väisti uskomattomalla nopeudella ja tanssahti balorin kirveenvarrelle. Kuin balettitanssija, hän hypähti raskaasta levyhaarniskastaan huolimatta ilmaan ja sivalsi jälleen keihäällään, tällä kertaa balorin kasvoja.

Otus horjahti taaksepäin ja tuiskahti maahan oikeaa silmäänsä hapuillen. Turhaan, sillä ei sillä enää toista puolta kasvoista ollut. Ja pian demoni rysähti kuolleena kuin kivi maahan ja katosi pian rikinkatkuisen leimahduksen saattelemana ilmaan. Mustakäsi kääntyi kohti Danielia, teki soturin tervehdyksen ja katosi itsekin, vihreän valon saattelemana.

Daniel työnsi miekkansa hitaasti huotriin tuijottaen yhä kohtaa, jossa haarniskoitu soturi oli seissyt. Hän ei kuullut mielessään kaikuvaa äitinsä ääntä tahi Shanaiyan moittimista. 'Minun pitäisi tuntea tuo mies...' hän ajatteli itsekseen.

Ei kulunut tuntiakaan, kun Khenda karautti kylään vaahtoavalla hevosella. Hän hypähti pois satulasta ennen kuin hevonen oli kunnolla kerinnyt pysähtyä ja ryntäsi Danielin luokse. Nähdessään tämän olevan kunnossa hän huokaisi helpotuksesta.

"Mitä oikein tapahtui?" hän kysyi Shanaiyalta ihmetellessään kadun tuhoa.

"Aivan tyhjästä ilmestyi balor, joka rupesi karjumaan Celestiaania ja pian hänen jälkeensä mustahaarniskainen, keihäällä aseistettu mies," Shanaiya selitti. "Hän päihitti balorin muutamalla iskulla."

"Mustahaarniskainen?" Khenda kysyi huolestunut sävy äänessään. "Oliko hänellä päässään lohikäärmekypärä?"

Shanaiya nyökkäsi.

"Ja hän kanavoi keihäänsä kautta uskomattoman määrän Mahtia; tarpeeksi leikkaamaan demoni kappaleiksi," Daniel lisäsi vakavana. "Ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tuntea hänet..."

"Mustakäsi," Khenda mutisi. "Heasthaoksen korkein kenraali. Mitähän tästä kaikesta vielä seuraakaan…"

Saatuaan kyläläiset rauhoiteltua, he vetäytyivät Shanaiyan taloon.

"Mitä olit sanomassa äidistä kun demoni hyökkäsi?" Daniel kysyi häneltä.

Shanaiya mietti hetken ja vastasi, "Tosiaan, kaikkien asianhaarojen valossa, hän on Celestiaani. Vain heillä on voimia, jotka mahdollistavat Astraalivaelluksen..."

"Mutta eivätkös he kadonneet aikoja sitten?" Shanna kysyi.

Khenda pudisti päätään. "Jotkut harvat pakenivat tänne Divernaan ja Eraithnoniin Celestrasta, heidän muinaisesta kodistaan. Sarena, Danielin äiti oli yksi heistä. Hän oli ollut vangittuna Stormiassa, ennen kuin tapasimme. Asuin vielä silloin siellä..."

****

Oli myöhäinen iltapäivä, kun nuori Khenda oli palaamassa partiokierrokselta takaisin lähellä Daridin rajaa sijaitsevaan varuskuntaa, joka oli hänen silloinen komennuspaikkansa. Hän oli jo pitkään ollut matalin mielin, koskapa häntä ei yhtään haluttanut auttaa hänen kotimaansa turmelleita valloittajia, joiden komentaja oli kaiken päälle syvyyden demoni.

Mutta se oli ainut selviytymistapa verisen valloitussodan jälkeen; jäljellejääneet alkuperäiset Stormialaiset olivat päättäneet elää ja selvitä, vaikka se tietäisi heidän valloittajiensa palvelemista. Tuona iltapäivänä Khenda oli kuitenkin poikkeuksellisen huonolla tuulella ja hitaasti lähestyvä haukunta antoi hänelle pienen toivonkipinän tuon aggression purkamiseen.

'Helvetinhurttia,' hän ajatteli. 'Oivallista.'

Kun haukku läheni, hän alkoi kuulla epätoivoista puuskutusta; hurtat ilmeisesti jahtasivat jotakuta. Ja pian aukiolle rynnistikin valkoiseen, repeytyneeseen kaapuun pukeutunut nainen. Hänen hiuksensa, oudon hopeanhohtoiset, olivat aivan sekaisin ja pakokauhu loisti hänen laajenneissa silmissään.

Jokin napsahti Khendan sisällä ja hän veti nopeasti miekkansa esiin, kutsuen maagista kipinää sisällään. Se leimahtikin palamaan poikkeuksellisen raivokkaasti ja ensimmäinen hurtta sai tuta Khendan raivon tulisen miekan muodossa; helvetissä siinnyt olento leikkautui siististi kahtia, ja ennen kuin palaset tipahtivat maahan, hän oli kahdella leimuavalla sivalluksella tappanut jäljelle jääneet hurtat.

Vastahakoisesti hän tukahdutti liekin ja työnsi miekkansa takaisin huotraan. Hän kääntyi kohti koirien jahtaamaa naista, joka oli polvillaan nojaten suuren hikkorin runkoon ja hengitti tuskallisesti. Kuullessaan Khendan askeleet, hänen katseensa nousi salamana ylös ja jos mahdollista, hänen silmänsä laajenivat entisestään. Khenda pysähtyi oitis ja silmäili naista, levittäen kätensä sivuille merkiksi rauhanomaisista aikeista.

Nainen yritti paeta, mutta hänen jalkansa pettivät ja hän vajosi vaikertaen puun juurelle. Khenda livautti miekkavyönsä pois, laski sen maahan ja ujuttautui varovasti naisen vierelle. "Älä pelkää, en aio satuttaa sinua," hän kuiskasi parhaansa mukaan rauhallisella äänellä.

Nainen katsahti häntä pelokkaana ja osoitti käsi vapisten hänen asetakkiaan; sen rintaan oli kirjailtu rosoinen punainen liekki.

Khenda katsahti yhtä hurtista ja huomasi samanlaisen polttomerkin sen kyljessä. Raivosta sihahtaen hän repäisi asetakkinsa auki ja paiskasi sen hurtanraadon päälle. Hän heilautti kättään niiden suuntaan ja pian ne jo hulmusivat liekeissä.

"En ole yksi 'heistä'," Khenda sanoi osoittaen halveksuvasti yhtä hurtista. 'Käyttää nyt noita petoja tuolla tavalla!' hän ajatteli vihaisesti.

Hiljalleen nainen rauhoittui, ja sanoi vapisevalla äänellä, "Kiitoksia, kuka sitten olettekin."

"Khenda," Khenda vastasi. "Khenda Haiya, 'kruunun' sotilas." Hän sylkäisi halveksuvasti. "Tosin, taidan olla entinen sotilas, kun esimieheni saavat tuon selville," hän hymähti vilkaisten hurttia.

Nainen kapsahti yhtäkkiä hänen kaulaansa ja mumisi, "Kiitos, kiitos. Olin niin peloissani..."

Khenda halasi häntä varovasti ja suki kömpelösti hänen tuuheita, hopeisia hiuksia. 'Erikoinen väri...' hän ajatteli. 'Hän ei voi olla yhtään vanhempi kuin minä...'

"Mistä sinä oikein tulet?" Khenda kysyi ja hypisteli hänen hiuksiaan.

"Celestrasta," nainen kuiskasi hiljaa.

"Celestrasta?" Khenda kysyi. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein; Celestra oli tarunomainen paikka, jonka olemassaolosta oli kiistelty siitä lähtien kun hän muisti. 'Se saattaisi selittää nuo hiukset,' hän ajatteli.

"Et taida uskoa," nainen mumisi.

Khenda kohautti olkiaan. "Kuulostaahan se aika uskomattomalta, mutta toisaalta se selittäisi nuo hiuksesi. Muttei sitä, miksi oikein juokset helvetinhurttia pakoon Stormian rajamailla..."

Nainen naurahti heikosti. "He jahtaavat minua, koska he uskovat voivansa avullani saavuttaa Celestran," hän selitti.

"Kuulostaa aika uskomattomalta," Khenda sanoi lyhyesti.

"Eivät he Celestraan avullani pääse," nainen sanoi. "Vaikka olenkin Hopeasulan Sarena, Celestran viimeisen kuninkaan sisko, ei voimillani pääse Celestraan. Se on mahdotonta. Portit pysyvät kiinni, ikuisesti. Mutta selitäpä se noille helvetinsikiöille..." Sarena huokaisi.

****

"Celestran prinsessa?" Shanaiya älähti. "Niin, kuulosti se kyllä silloinkin yhtä uskomattomalta..." Khenda virkkoi.

"Se oli siis Hopeasulan linna Celestrasta..." Daniel mumisi.

"Mitä?" Khenda ja Shanaiya kysyivät yhtä aikaa, katsoen tiiviisti Danielia.

"Kun tapasin äidin ensimmäisen kerran, jouduin outoon linnaan, jota äiti nimitti Hopeasulan linnaksi ja sanoi sen olevan Celestrassa. Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti,” Daniel selvensi.

”Se demoni oli ilmeisesti Danielin perässä…” Khenda mumisi huolestuneella äänellä.

Shanaiya nyökytteli vakavan näköisenä. ”Niin on varmaan parempi olettaa. Ei ainakaan tule uusia yllätyksiä, nyt kun tuo tiedetään,” hän sanoi.

”Pitänee pyytää kuninkaalta suosionosoitusta…” Khenda mutisi.

”Mitä tarkoitat?” Daniel kysyi ymmällään.

Khenda katsoi poikaansa tiukasti ja sanoi, ”Kylän ja kaikkien turvallisuutta ajatellen on parempi, että poistumme täältä mahdollisimman pian.” Hän kurtisti mietteliäänä kulmiaan. ”Kuningas tarvinnee parhaat mahdolliset miehet joukkoja kouluttamaan pääkaupunkiin, koska rauhan aika on veltostuttanut armeijaa,” hän pohdiskeli.

”Entäs tuo uusi varuskunta?” Shanaiya kysyi.

Khenda viittasi suurpiirteisesti kädellään. ”Husson sopii johtamaan sitä vallan mainiosti,” hän sanoi. ”Hän on tarpeeksi kykenevä tehtävään.”

Shanaiya huokaisi. ”Uskotko todella, että saat noin vain kuninkaan kannallesi?” hän kysyi.

”Ehdottomasti,” Khenda sanoi virnistäen. ”Odotahan vain.”

Hädin tuskin viikko kerkesi kulua, kun kylään ratsasti kuninkaan väreihin sonnustautunut lähetti. Hän luovutti Khendalle pinon pergamenttikääröjä ja jatkoi saman tien matkaa kohti uutta valmistuvaa varuskuntaa.

Khenda, Daniel, Shanaiya ja Shanna olivat kokoontuneet Khendan taloon ja hän levitti paperit pöydälle. ”Varuskunnan komentosuhteiden muutokset, siirtovahvistus Siraan… Kuninkaallisen asekoulun rekisteröintikaavakkeet…” Khenda luetteli.
Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sanoi, ”Kaikki näyttää olevan kunnossa.”

Daniel katseli papereita ymmyrkäisenä. Hän poimi käteensä yhden niistä ja luki sen pikaisesti läpi.

”Aiotko sinä ilmoittaa minut kuninkaalliseen asekouluun?” hän kysyi epäuskoisena isältään.

Tämä vain viittasi Danielia allekirjoittamaan paperit. Hän kohautti olkiaan ja kirjoitti nimensä erinäisiin lomakkeisiin. ”Onko tämä nyt aivan viisasta?” hän kysyi.

Khenda hymyili ja sanoi, ”Ole huoletta, kunhan kaikki näkevät kahden aseen tekniikkasi, niin sinulla ei ole mitään ongelmia.”

”Jos niin sanot,” Daniel huokaisi.

Khenda läimäytti käsiään. ”Asia on tällä selvä. Käyn varuskunnassa hoitamassa paperit kuntoon. Pakkaa sinä täällä sillä välin mitä voit.”

Daniel nyökkäsi vaiti Khendan mennessä satuloimaan hevostaan.

Shanaiya pudisteli päätään. ”Mitähän tuon miehen päässä liikkuu?” hän mietti ääneen.

”Jaa-a…” Daniel hymähti. Hän alkoi hiljalleen pakkailla vähiä tavaroitaan. Vaikka heidän talo olikin pieni, se näytti hämäävän isolta, koska Khenda vei yksinkertaisen asumisen aivan omalle tasolleen.

Talosta löytyivät vain kaikkein tärkeimmät kalusteet, mukavuuksia ei ollut lainkaan. Saatuaan tavaransa kasaan kolmeen vaatimattomaan nyyttiin, Daniel katseli ympäri taloa huokaisten haikeasti. Tämä oli ainut koti, jonka hän oli lyhyen elämänsä aikana oppinut tuntemaan. Ja jotenkin nyt, ennen lähtöä, paikka tuntui oudon vieraalta…

Himmeät mielikuvat leijailivat hänen mielensä läpi; hohtelevia korkeita saleja, kirkkaasti valaistuja leveitä käytäviä. ”Celestra…” Daniel kuiskasi.

Hän hätkähti hieman omaa ääntään ja kummasteli sanomaansa sanaa. Siinä oli oudon tuttu sointi. Se toi muistoja menneistä ajoista joita hänen ei pitäisi mitenkään tietää.

”Celestra…” kuiskasi Sarena hänen mielessään. ”Se on osa perintöämme ja sillä on kaksijakoinen merkitys. Opit vielä tuntemaan sen, ajan kanssa.”

Ja yhtä nopeasti kuin oli tullut, hänen äitinsä ääni hävisi.

Shanaiya loi huolestuneen katseen Danieliin. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi kallistaen oudoksuvasti päätään.

Daniel nyökkäsi ja sanoi; ”Kuulin äidin äänen. Se saa minut aina hieman oudoksi.”

”Mitä hän sanoi?”

Daniel kohautti olkiaan. ”Jotain perinnöstä ja sen kaksinaisesta merkityksestä,” hän sanoi vältellen. Hän ei osannut sanoa miksi hänestä siltä tuntui, mutta jotenkin hän vain aavisti, että mitä vähemmät muut asiasta tietäisivät, sen parempi heille.

Hän kuuli vaimean huokauksen, jota seurasi lämmin, mutta etäinen naurahdus, mielessään. ”Kunpa olisit voinut pysyä vielä hetken kauemmin lapsena…” hänen äitinsä huokaisi.

Daniel naurahti sisäisesti ja sanoi; ”Mutta minähän olen vielä lapsi, vaikka olenkin varmana nähnyt vilauksia asioista, joita muut, edes aikuiset, eivät mielellään ajattelisi, tai osaisi edes uneksia.. Ei se ole sinun vikasi, äiti. Tämä on vain osa siitä mitä olen, olemme, vaikken tarkemmin sitä osaa kuvata.”

Sarena tyytyi vain huokaisemaan, mutta Daniel saattoi ”aistia” hänen hymynsä.

Khendan palatessa Daniel oli koonnut jo suurimman osan heidän tavaroistaan valmiiksi ja Khenda viimeisteli työn tottuneesti.

’Näyttäisi, kuin hän olisi valmistautunut tähän ennakkoon…’ Daniel pohti.

Seuraavana aamuna Khenda lastasi heidän tavaransa kahden hevosen selkään ja he valmistautuivat lähtöön. Danielin pyynnöstä heidän reittinsä kulki Shanaiyan talon ohi.

”Minusta tuntuu, että olemme heille ainakin jäähyväiset velkaa,” Daniel selitti.

”Olet kyllä oikeassa,” Khenda sanoi hymyillen kevyesti.

”Lähdössä jo?” Shanaiya huikkasi heille pienestä puutarhasta.

Khenda nyökkäsi ja vetäisi kevyesti hevosensa suitsista. ”Mitä pikemmin poistumme, sen parempi kaikille,” hän sanoi. ”Uutta ihmepelastusta on turha odottaa.”

”Taidat olla oikeassa,” Shanaiya sanoi ja huikkasi Shannan paikalle.

”Te sitten lähdette,” hän puolittain kysyi tullessaan pihalle.

Daniel nyökkäsi ja sanoi; ”Miten pikemmin, sen parempi. Mutta tapaamme aivan varmasti vielä joskus.”

Shanna nyökytti päätään ja näytti pidättelevän kyyneleitä. Daniel hymyili leveästi ja halasi häntä nopeasti. ”Tapaamme aivan varmasti,” hän sanoi toistamiseen. ’Jotenkin vain tiedän sen,’ hän lisäsi hiljaa mielessään.

Sen pidemmittä seremonioitta Daniel ja Khenda nousivat hevostensa selkään ja lähtivät ratsastamaan verkkaisesti kohti pohjoista ja uutta elämää Sirassa.

Daniel katsahti nopeasti viimeisen kerran kohti kylää, joka oli ollut aina hänen kotinsa. Hän kohautti hieman olkapäitään ja keskittyi katselemaan pitkää ja pölyistä tietä edessään. Vain tulevaisuus näyttäisi, minne kaikkialle se hänet veisi…


Huh, tulipas pitkä, aiempiin verrattuna. Tuntuu että tuli kiirehdittyä juttua aikalailla eteenpäin... Kommenttia vaan kehiin. Niin koitetaan vähän hiljentää tahtia, jotta pääsisi tähän paremmin sisälle. ^^

Väzynyt Zibula

*Haukotus* Pikainen tilannekatsaus; univelat ja viikonlopun aktiviteetit vei hieman mehuja. Elikäs, Ulvilassa oli pienoinen chilipäiden miitti öölö ja tännään.
Kuvia tapauksesta http://picasaweb.google.fi/111960391787927669480/Miittinetti?authkey=Gv1sRgCOzM0t-_vK2ePQ#]
Hyvin tuli syötyä ja nesteytyksestäkin pidettiin huolta. :p
Once again, I felt the heat of the chiles...